Se 010110011 01100101 (1011 110 11111100101) 

Olin niin väsynyt. Tämä kaikki, elämä, jotain niin suurta. Välillä tätä kaikkea on vaikea käsittää ja ymmärtää. Olinha minä miettinyt jo paljon tämän kaiken ydintä. Olemassa olon, ajan, järjen, tunteiden, rakkauden ja vihan ydintä. Tuntuu sekin eriskummalliselta, jos jotain asiaa oppiikin todellisuudessa ymmärtämään. Kuten vihaa.

Mietin taas sitä, että miksi joskus joitakin asioita ei voi laisinkaan hallita.

Huominen on loputon tuntematon ja en voi tietää onko se polku kohti hyvää vai sittenkin reitti, joka johtaa takaisin varjoihin.

Katson veden pintaa. Sitä kuinka se näyttää synkältä, mutta kätkeekin pintansa alle paljon enemmän. Näen myös oman heijastukseni ja mietin mitä kaikkea tässä on pitänyt oppia ymmärtämään ja kestämään.

Tuuli yltyy, ja aurinko pikku hiljaa laskee. Heijastus katoaa..

Nousin ja jatkoin matkaani sinne, minne jokin minua kutsuu. Paikkaan, jossa on surua ja kauneutta.

Olin autiotalon parvekkeella kolmannessa kerroksessa. Yö oli kylmä ja yksinäinen.

Käteni koskettivat kylmiä kaiteita, ja tuuli iski vasten kasvojani. Istun alas ja laitan silmäni kiinni.

Nukahdan hiljaiseen yöhön.

Yhtäkkiä herään. Se oli siinä. Se. Istui edessäni. Kaiteen reunalla.

Säikähdin. Niin kauan olit poissa. Nyt palasit! Hiki valui otsaltani..

”Eih!”ajattelin.

Se nousee ja sanoo ”Kyllä vain. Olen pelko, olen piina, olen se ketä et halua enää elämääsi, olen se, joka pitkään varjosti elämääsi, pääsit pakoon ja kauas, mutta nyt on aika jutella.”

Silti se näytti pienemmältä, sen suurimmat voimat, sen sivulliset demonit olivat kuin olivatkin kadonneet, tai jonnekkin hautautuneet. Ainakin hetkeksi.

Se jatkoi ”Näyttää, että pelolla olisi joku sija elämässäsi yhä. Mikä se sitten onkin. Mitä sinä pelkäät, vai pelkäätkö päästää irti pahasta? Jos päästät irti ja antaudutkin vain hyvälle, niin pelkäätkin, että se on illuusio, vale ja se katoaa..”

Hiki valui otsaltani, puristin kättäni nyrkkiin. Menneisyys painosti minua harteillani. Kaikki ne demonit, jotka olivat läsnä niinä öinä, kun valvoin ja en saanut vuorokaudessa minuuttiakaan rauhaa. En yhtäkään.

Se totesi ja nauroi pahan omaisesti ”Mutta rakkaani, eikö sinun pitäisi olla onnellinen nyt? Mieti mistä vankilasta olet päässyt ulos! Mieti sitä, että me olemme melkein vain muisto, vaihe joka haihtuu unohdukseen päivä päivältä..”

”Niin. Tottahan tuo.” vastasin.

”Mutta joku syyhän sillä on miksi tulin luoksesi.” Se jatkoi. ”Kerro miksi edelleen piileskelet varjoissa, miksi nojaat taakse päin ja et kohtaa sisintäsi, miksi pelkäät todella anatutua onnelle, tai uskoa, että pahin on historiaa, mikä saa sinut välttelemään muita, vetäytymään yöhön, yksin ja yksinäisenä, mitä sinä pelkäät?”

Kuuntelin, kun Se puhuu. Mietin, että miksi ja mitä. Eikö sen pitäisi olla vihamieheni, tämä pelko ja piina, tai miksi hän itseään kutsuukaan tai minä häntä. Yrittääkö hän nyt pelleillä kanssani vai ehkä jopa auttaa minua. Toki, kun rationaalisesti miettii, tarvitsemme myös pelkoa ja varautumista. Emme tarvitse pakkoajatuksia ja insomniaa, mitkä voivat olla toisia demoneita, mutta pelkoa tarvitsemme. Ihan jokainen.

Tottahan se on, että taas pelkään. Puristin vain kovempaa nyrkkiäni. Tunsin kuinka kurkkuani kuristaa.

”Äh..” ääneni särkyy. ”Kyllä minä pelkään. Pelkään, että kaikki romahtaa. Että kuitenkin tässä maailmassa jää yksin ja kaikki hyvä on illuusiota. Se on koettu, kun sanat ovat valhetta, kun oma usko ja toivo on ollut turhaa. Kun sieltä alta kuoriutuu aina uudestaan ja uudestaan se mitä en pääse pakoon. Se, kun kaikki romahtaa. Tuntuu melkein, että toiveikas ihminen on naiivi. Juuri, kun alat uskoa parempaan niin jokin pahuus tulee esille. Kun kerran menettää uskonsa siihen, että voisi olla edes yksi hyvä vuosi, sille tielle jää. Alat aina odottamaan, että milloin taas myrskyää ja sataa. Milloin totuus elämästä ja ihmisyydestä iskee päin kasvoja ja jää taas yksin. Pakko uskoa itse siihen, että kuolee yksin ja jää yksin. Pakko pukeutua pelon harsoon. En tahtoisi, mutta en pääse siitä irti. Voi, kun pääsisi. Julmaa, että meitä on monta jotka elävät tämän takana!”

”Bravo! Bravo! Vouloir c'est pouvoir!” Se hurrasi ja taputti, ja jatkoi ”Nyt ymmärrät. Mutta vaikka pelko olenkin, älä silti pelkää liikaa.. Olen äärimmäisen armollinen tänään, kun luoksesi tulin vain siksi, että ymmärtäisit itseäsi. Nyt minun on kuitenkin mentävä, sillä aurinko nuosee. Odottakaamme, mitä seuraavan kerran tapahtuu, kun kohtaamme!”

Se haihtuu pois..

En voinut kuin itkeä. En voinut, kun miettiä, että pitääkö muiden taistella näin. Onko tämä tavallinen vai epätavallinen kokemus, olenko heikko vai vahva. Tiedä sitä.

Ehkä nämä ovat vain monimutkaisen mielen kirouksia. Kun oma sisin on tosiaan sitä, että jokaisella asialla on monen monta ulottuvuutta. Tässä tapauksessa ne ovat tosin melodramaattisia ja voimia vieviä.