Se 010110011 01100101 (1011 110 11111100101) 

Olin niin väsynyt. Tämä kaikki, elämä, jotain niin suurta. Välillä tätä kaikkea on vaikea käsittää ja ymmärtää. Olinha minä miettinyt jo paljon tämän kaiken ydintä. Olemassa olon, ajan, järjen, tunteiden, rakkauden ja vihan ydintä. Tuntuu sekin eriskummalliselta, jos jotain asiaa oppiikin todellisuudessa ymmärtämään. Kuten vihaa.

Mietin taas sitä, että miksi joskus joitakin asioita ei voi laisinkaan hallita.

Huominen on loputon tuntematon ja en voi tietää onko se polku kohti hyvää vai sittenkin reitti, joka johtaa takaisin varjoihin.

Katson veden pintaa. Sitä kuinka se näyttää synkältä, mutta kätkeekin pintansa alle paljon enemmän. Näen myös oman heijastukseni ja mietin mitä kaikkea tässä on pitänyt oppia ymmärtämään ja kestämään.

Tuuli yltyy, ja aurinko pikku hiljaa laskee. Heijastus katoaa..

Nousin ja jatkoin matkaani sinne, minne jokin minua kutsuu. Paikkaan, jossa on surua ja kauneutta.

Olin autiotalon parvekkeella kolmannessa kerroksessa. Yö oli kylmä ja yksinäinen.

Käteni koskettivat kylmiä kaiteita, ja tuuli iski vasten kasvojani. Istun alas ja laitan silmäni kiinni.

Nukahdan hiljaiseen yöhön.

Yhtäkkiä herään. Se oli siinä. Se. Istui edessäni. Kaiteen reunalla.

Säikähdin. Niin kauan olit poissa. Nyt palasit! Hiki valui otsaltani..

”Eih!”ajattelin.

Se nousee ja sanoo ”Kyllä vain. Olen pelko, olen piina, olen se ketä et halua enää elämääsi, olen se, joka pitkään varjosti elämääsi, pääsit pakoon ja kauas, mutta nyt on aika jutella.”

Silti se näytti pienemmältä, sen suurimmat voimat, sen sivulliset demonit olivat kuin olivatkin kadonneet, tai jonnekkin hautautuneet. Ainakin hetkeksi.

Se jatkoi ”Näyttää, että pelolla olisi joku sija elämässäsi yhä. Mikä se sitten onkin. Mitä sinä pelkäät, vai pelkäätkö päästää irti pahasta? Jos päästät irti ja antaudutkin vain hyvälle, niin pelkäätkin, että se on illuusio, vale ja se katoaa..”

Hiki valui otsaltani, puristin kättäni nyrkkiin. Menneisyys painosti minua harteillani. Kaikki ne demonit, jotka olivat läsnä niinä öinä, kun valvoin ja en saanut vuorokaudessa minuuttiakaan rauhaa. En yhtäkään.

Se totesi ja nauroi pahan omaisesti ”Mutta rakkaani, eikö sinun pitäisi olla onnellinen nyt? Mieti mistä vankilasta olet päässyt ulos! Mieti sitä, että me olemme melkein vain muisto, vaihe joka haihtuu unohdukseen päivä päivältä..”

”Niin. Tottahan tuo.” vastasin.

”Mutta joku syyhän sillä on miksi tulin luoksesi.” Se jatkoi. ”Kerro miksi edelleen piileskelet varjoissa, miksi nojaat taakse päin ja et kohtaa sisintäsi, miksi pelkäät todella anatutua onnelle, tai uskoa, että pahin on historiaa, mikä saa sinut välttelemään muita, vetäytymään yöhön, yksin ja yksinäisenä, mitä sinä pelkäät?”

Kuuntelin, kun Se puhuu. Mietin, että miksi ja mitä. Eikö sen pitäisi olla vihamieheni, tämä pelko ja piina, tai miksi hän itseään kutsuukaan tai minä häntä. Yrittääkö hän nyt pelleillä kanssani vai ehkä jopa auttaa minua. Toki, kun rationaalisesti miettii, tarvitsemme myös pelkoa ja varautumista. Emme tarvitse pakkoajatuksia ja insomniaa, mitkä voivat olla toisia demoneita, mutta pelkoa tarvitsemme. Ihan jokainen.

Tottahan se on, että taas pelkään. Puristin vain kovempaa nyrkkiäni. Tunsin kuinka kurkkuani kuristaa.

”Äh..” ääneni särkyy. ”Kyllä minä pelkään. Pelkään, että kaikki romahtaa. Että kuitenkin tässä maailmassa jää yksin ja kaikki hyvä on illuusiota. Se on koettu, kun sanat ovat valhetta, kun oma usko ja toivo on ollut turhaa. Kun sieltä alta kuoriutuu aina uudestaan ja uudestaan se mitä en pääse pakoon. Se, kun kaikki romahtaa. Tuntuu melkein, että toiveikas ihminen on naiivi. Juuri, kun alat uskoa parempaan niin jokin pahuus tulee esille. Kun kerran menettää uskonsa siihen, että voisi olla edes yksi hyvä vuosi, sille tielle jää. Alat aina odottamaan, että milloin taas myrskyää ja sataa. Milloin totuus elämästä ja ihmisyydestä iskee päin kasvoja ja jää taas yksin. Pakko uskoa itse siihen, että kuolee yksin ja jää yksin. Pakko pukeutua pelon harsoon. En tahtoisi, mutta en pääse siitä irti. Voi, kun pääsisi. Julmaa, että meitä on monta jotka elävät tämän takana!”

”Bravo! Bravo! Vouloir c'est pouvoir!” Se hurrasi ja taputti, ja jatkoi ”Nyt ymmärrät. Mutta vaikka pelko olenkin, älä silti pelkää liikaa.. Olen äärimmäisen armollinen tänään, kun luoksesi tulin vain siksi, että ymmärtäisit itseäsi. Nyt minun on kuitenkin mentävä, sillä aurinko nuosee. Odottakaamme, mitä seuraavan kerran tapahtuu, kun kohtaamme!”

Se haihtuu pois..

En voinut kuin itkeä. En voinut, kun miettiä, että pitääkö muiden taistella näin. Onko tämä tavallinen vai epätavallinen kokemus, olenko heikko vai vahva. Tiedä sitä.

Ehkä nämä ovat vain monimutkaisen mielen kirouksia. Kun oma sisin on tosiaan sitä, että jokaisella asialla on monen monta ulottuvuutta. Tässä tapauksessa ne ovat tosin melodramaattisia ja voimia vieviä.

7 755 999 000 maailmaa

Ajatuksia maailman käsitteestä. Henkilökohtaisesti, koen että omaa käsitystä maailmasta on yllättävän vaikea tuoda ulos. Monesti yrittänyt ääneen tätä ajatusta selittää ja siihen voi olla vaikea, tarrata. Tekstin ihmis määrä (7 755 999 000) on myös tietenkin vaan kirjoitus hetkellä ollut määrä, noin kuukausia sitten. Ei mitään käryä monta meitä täällä on juuri n y t. Mutta anyways, toivottavasti tekstistä saa jotain irti, kaikilla meillä on niin erillainen ajatusmaailma, että toisen tekstiä voi olla yllättävän vaikea tulkita. 

"Maailma. Se symboloi meille muutamaakin asiaa. Kuitenkin ensimmäisenä siitä tulee mieleen meidän planeettamme. Maapallo, maailma. Maailma on se, missä me, eläimet, mikrobit, bakteerit ja atomit oleskelemme. Kuitenkin, jos minulta ja sinulta kysytään: Mikä tai mitä on maailma? Niin todennäköisesti vastaukset ovat hyvin erillaiset. Toinen aloittaa vastaamaan, kertomalla henkilökohtaisista asioistaan. ”Maailma? Se kuoli minulle jo kauan sitten, kun..”

Toinen toteaa heti, että maailma on planeettamme Maa, kolmas kivi auringosta, meidän ikiomassa linnunradassamme. Tähän kysymykseen ei siis tosiaan yhtä vastausta olekkaan.

Tuokaamme esille, yhden mielenkiintoisen näkökulman. Jokainen meistä elää omassa maailmassamme. Se maailma on vain meidän tiedossamme, ajatuksissamme, eikä kukaan sinne voi päästä, vaikka kaikkea siitä yrittäisimmekin selittää muille ihmisille. Toisen maailma on yksinäinen, kylmä, raskas. Toisen on kiireinen, monimutkainen, stressaava. Toisessa maailmassa ympäristö on aavikkoa, taivas täynnä tähtiä, elämä siellä on käsin työstämistä ja luonnossa oleskelua. Toisen maailma taas voi keskittyä pieneen asuntoon, kaupunkiin, sinne missä ilmasto on kylmä ja aurinko näyttää itsensä, vain pienen hetken vuodesta.

Nämä maailman tilat voivat olla ihmisille, pysyviä perustoja, tai ohimeneviä vaiheita.

Aina voi muuttaa, matkustaa, sitoutua, irtaantua, parantua, sairastua. Aina voi myös päättää, unohtaa, kertoa, kuunnella. Kaikki tapahtumat ja aikomukset elämässämme, ovat oleellinen osa ihmisen henkilökohtaista maailmaa. Maailma on jatkumo, joka muuttaa muotoaan sen mukaan, kun aika kulkee eteenpäin. Aika on yksi perusta maailmalle, aika on voima, jota vastaan emme voi taistella. Sen myötä elämämme, ja maailma, jossa olemme muuttuu jatkuvasti.

Valehtelist, jos väittäisit, että elät samassa maailmassa, kuin 5 256 000 minuuttia sitten. Eli toisin sanoen kymmenen vuotta sitten. Todennäköisesti päivittäinen elämäsi, arkesi ja ajatuksesi ovat olleet täysin erillaisia tuolloin, kun mitä ne ovat nykyhetkessä. Myöskin, ehkä se, missä asut, ketä ihmisiä elämässäsi on, on muuttunut jopa täysin. Tietyt asiat taas yhteisessä ja myös henkilökohtaisessa maailmassamme ovat vakioita, kuten vaikka happi, sähkö, protonit ja neutronit. Ne eivät muutu, vaikka henkilökohtainen maailmamme olisi millainen tahansa. Ne ovat asioita, jotka ovat jokaisen meidän elämässä, halusimme tai emme. Kuitenkin on paljon asioita, joita voimme enemmän tai vähemmän omasta halustamme, haalia omiin maailmoihimme, tai vastakkaisesti torjua ja työntää pois. Oman maailmani haalittuja elementtejä ovat muun muuassa musiikki, taide, rauha ja yksinolo. Tietoisesti torjun pois niitä asioita, jotka ovat minulle tylsiä, tuskastuttavia, ikäviä. On kuitenkin, myös paljon ikäviä asioita, joita en voi torjua tai niihin vaikuttaa, kuten vaikka läheisen kuolema tai sairastuminen. Torjua voin taas, vaikka ikäviä ihmisiä tai asioiden tekemistä, jotka ovat minulle epämiellyttäviä.

Tästä päästäänkin ihmisiin ja heidän valtavaan vaikutukseen maailmassamme. Omalla tavallani haalin ja torjun myös ihmisiä elämässäni. Tai joku tekee niin minulle. Kun tutustumme omasta halustamme ihmiseen, yleensä valitsemme itsellemme tutustumisen arvoisen ihmisen, ihmisen jolla on yhtäläisyyksiä itseemme ja siihen maailmaan, jossa elämme. Tästä ihmisestä voi tulla pieni tai iso osa elämäämme. Joka tapauksessa, siitä hetkestä asti, kun tähän ihmiseen tutustumme, hän on osa jatkumoa, ja se osanen ei katoa jatkumon historiasta koskaan, vaikka tämä ihminen olisikin osana maailmamme jatkumoa vain pienen hetken.

Voimme jakaa nämä ihmiset menneestä ja nykyisyydestä, vaikka sataan osaan. Iso osa niistä ihmisistä, jotka ovat enemmän tai vähemmän menneisyyttä, vievät, esimerkiksi 10% sadasta osasta. Osuus on siis luonnollisesti pienempi, sillä he ovat pienessä osassa elämässämme. Joku taas, joka on isompi osa elämääni, ja läsnä arjessani enemmän voi jo itsessään viedä 10% siitä sadasta osasta. Jokaisella meillä on varmasti edes yksi, noin kymmenen prosentin ihminen elämässämme. Koska sen ihmisen läsnäolo on niin paljon vahvempi, kuin jonkun toisen, niin hän muokkaa omaa maailmaamme paljon läsnäolollaan. Kun olemme tämän ihmisen kanssa, teemme tiettyjä asioita, puhumme tietyistä asioista. Kun olemme keskenämme läsnä, se on ikään kuin teleportti, tai reitti toistemme maailmoihin, jotka vetävät toisiaan puoleensa.Vaikka olisimme tämän henkilön kanssa, eri paikoissa tiettyinä hetkinä, teleportti saattaa silti olla maailmojemme välillä, josko vähän heikompana. Nämä tärkeät henkilöt muokkaavat, päiviämme, viikkoja, kuukausia, vuosia, koko maailmamme jatkumoa. Itselle tärkeiden ihmisten elämistä, tulee tiettyjä elementtejä, asioita, arvoja, ajatuksia ja ideoita omiin elämiimme. He muokkaavat meitä pysyvästi, vaikkemme olisi valmiita sitä myöntämään. Ei turhaan sanota, kun ihmissuhde kuolee pois tai joku läheisistämme lähtee täältä lopullisesti, että ”Maailmani on loppu. Maailma oon kuollut. Maailmani romahti.”.. Edelleen vakiot jatkavat olemassa oloaan. Aika ja atomit. Muiden maailmat pysyvät ennallaan tai muuttuvat muulla tapaa, mutta oma maailma on romahtanut, suuren menetyksen tai epäonnistumisen myötä. Jos tärkeä ihminen katoaa elämästä, vie se myös siivun maailmastamme mukanaan. Sama pätee muihin menetyksiin. Menetyskään tietty itsessään ei ole aina huono asia. Toisinaan se voi olla jopa hyvä asia, mutta oli se sitten positiivinen tai negatiivinen asia, on se silti luonnollinen ja välttämätön osa elämässä. Kukaan ei voi matkata jatkumossaan, ilman erillaisia muuttujia ja menetyksiä. Kaikki siitä menneestä on siis enää muisto ja se pala, joka katosi tämän menetyksen myötä, ei välttämättä enää ikinä palaa paikalleen, ja jos palaakin, niin hyvin erillaisena. Kuitenkin menetetty henkilö ja maailman portaali hänen kanssaan, on enää menneisyyttä jatkumossamme. Maailma on omalla tavallaan romahtanut, se on hetkellisessä kaaoksessa, täydellisessä epätasapainossa. Sen myötä siitä kaikesta menetyksen sekasotkusta, on muodostunut tyhjiö. Kaikki kokevat tämän kylmän, pimeän tyhjiön vähintään kerran elämässään. Se on fakta, että tyhjiö jättää jäljen. Se voi kadota, täyttyä jollain muulla, mutta arvet se jättää, oman maailmamme herkälle, muuttuvalle pinnalle.

Nyt voisi palata taaemmaksi, siihen ajatukseen, missä toinen elää aavikolla ja toinen siellä, missä on kaamos. Toisen elämä on rentoa ja toisen kiireistä. Nämä kokonaisuudet tarjoavat meille hyvin eri lähtökohtia. Kun maailmamme muodustuu tyhjiö toiselle se voi olla liikaa, toinen täyttääkin sen hyvin nopeasti. Joillakin, heidän oma maailmansa on romahtanut, mennyt niin rikki ettei sitä voi enää korjata. Tässä tapauksessa, joku voi siis jopa tehdä päätöksen katkaista oma jatkumonsa lopullisesti. Etenkin, jos jatkumo on ollut jo ennestään raskas ja ylitsepääsemätön. Elämme maailmassa, jossa on noin 7 755 999 000 ihmistä. 7 755 999 000 erillaista maailmaa. Kaikki me elämme tällä yhdellä, planeetalla, se on se mikä meitä yhdistää. Muuten kaikki on yli seitsemnän miljardin maailman keskinäistä eloa, taistelua, vaikutusta, maailmojen murskaamista ja pelastamista. Maailmoja, joidenka välillä on teleportteja, maailmoja jotka ovat romahtaneet ja nousseet. Maailmoja jotka loppuivat aivan liian aikaisin tai kiroavat kaikkia olemassa olollaan. Nytkin, kun luit tämänkin ajatuksen, on maailmasi muokkautunut edes hivenen. Se muokkautuu väistämättä, ja yhtäkään identtistä käsitystä maailmasta ei ole."